— Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.
— Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä pidän lupaukseni mielessä.
— Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi tavallaan ihminenkään.
— Olenko minä tullut kopeaksi?
— Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä olet!
— Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa kumoon.
— Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä, kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!
— Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! — huokasi
Taavi.
8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui. Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.