— Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, — vastasi Inkeri vähän loukkautuneena. — Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta parempaa. — Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin: Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?
Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes — ei takaamista — elävien eikä kuolleiden.
Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika, hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.
Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu, vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla, ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri, joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia, ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.
— Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, — sanoi Beata eräänä aamuna hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut, ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra kuolaimia.
— Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, — väitti
Renata hyväilevällä äänellä.
— Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, — lausui Inkeri samaan tapaan. — Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.
— Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa Liekillä, — intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.
— Ei sinä ilmoisna ikänä! — huusivat molemmat naishoitajat ja riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? — Taavi, — huusi Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, — Taavi, suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa. Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.
— Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian minä ymmärrän paremmin, — vastasi Taavi.