Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään, tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä kuiskaavan: — Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.
Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.
13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen tai kunniakas kuolema, — silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa Arvid Kurki ja Linköpingin electus Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin nimellä electus eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]
Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin. Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä. Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla, ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen missä hän makasi.
Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin". Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn, jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän sieltä löytäisi hautansa.
Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.
Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, — Suomen kirkon korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen, kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä — kun näki heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen servus servorum Dei, Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli hiippa, sauva ja purppurakaapu — se oli Arvid piispa; pappisvalta mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa — sen edustaja oli Hemming Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen vauhdista.
— Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? — sanoi oppinut tohtori, uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. — Epäilyttääkö teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te, joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle, ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään, korkea-arvoinen veli, — ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille tehdään, — siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.
— Minun tietääkseni, — vastasi piispa hymyillen, — on ollut aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi? Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa tedeum'ia Turun tuomiokirkossa sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan? Vestigia terrent. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä, että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?