16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin, levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. — Minä olen nyt astunut täyden askelen, — sanoi hän itseksensä. — Minun ja uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen avulla vallitsen pohjolassa… — Pohjolassako? — jatkoi hän. — Kuka sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!
Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: — Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?
Tyttö lauloi:
Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!
Kaiken vallan jos sa veisit,
Maailman murenteleisit.
Aikees' on
Verraton.
Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!
— Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? — huudahti linnanrouva suutuksissaan. — Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu, voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!
Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja hän lauloi uudelleen:
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Onnesi kivi katosi,
Tuli surmaksi sinulle.
Taikas' on
Tehoton.
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut… Hän saattoi sitä tuskin uskoa… hän raasti mustan röijynsä rikki, hän juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta koristetta ei löytynyt… Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa katsetta hän syöksyi ulos.
Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. — Sinulla se täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut koristettani! Sinä olet sen varastanut!