— Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja pettänyt!
— Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!
Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri, pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset seurasivat häntä.
Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki tekisi rynnäkön.
Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä, joka yhä kaikui hänen korvissansa:
"Onnesi kivi katosi…"
Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen mahdollisuuteen.
— No hyvä, — sanoi hän, — minä kuolen, niin kuin olen elänytkin, ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu, kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat vielä varmaan kellariholvissa.
Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset. Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.
17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.