Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista, niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran partaalta. — Mitä sinä teet täällä? — kysyi Birger hetkeksi hilliten nopeaa kulkuansa.
— Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, — vastasi pieni mies, jonka omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.
Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. — Seuraa meitä! — huusi hän. — Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.
— Etkö häpeä! — vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti loukkasi. — Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi! Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.
— Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen kivensä.
— Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi, virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.
Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger muisti ruutikellaria. — Onnettomuus! — huudahti hän. — Kääntykäämme takaisin!
— Eteenpäin! — huusi Taavi. — Minä näin tanskalaisia linnassa ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun jälellejääneistä jäsenistä.
— Se on minun linnani! — sanoi Birger isänsä lausumatapaan.
— Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! — vastasi Taavi yhtä varmasti.