Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.
Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa. Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella, vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.
Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät, niin tuli naisten häntä puolustaa!
Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin, seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se toimi olikin sangen vaivalloinen.
Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta ylösnousemusta.
Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta, ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta. Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.
Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa, tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen. Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!
18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen, Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen. Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. — Omena ei putoa kauas puusta, — arveli Inkeri. — Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?
— Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen
kaikista neljästä nurkasta, — sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa
Ljungarsin väkeä kohtaan. — Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.
Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.