— Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.
— Hohoo, kyllä hän karkaa, — arveli Josua.
Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista. Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli, tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.
Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.
Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi uskonpuhdistuksen huomen.
Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä. Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa, suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.
Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa päästävän Ruotsin rannikolle.
Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä, osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin erityistä.
Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.
— Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää Beatan kanssa tänne, — pyysi Taavi innokkaasti. — Näettehän, kuinka hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän välitä meistä muista.