— Niin, — sanoi Birger, — ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana, ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla. Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.
— Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, — mutisi Jaakko, katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda lähteestä.
Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.
Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi, ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita, leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion rinteessä.
— Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? — kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.
— Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, — vastasi
Birger. — Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.
— Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, — sanoi Beata hätäisesti, — mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni useampaankin kertaan.
— En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, — sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.
— Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, — intti Beata, joka ei tapansa mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut. — Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!
Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun, jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.