He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.
— Katsokaa, tuolla on mökki! — huudahti Beata.
— Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! — virkkoi Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut, tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.
Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare, taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka — paksuna kuin hirsi kurottihen kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi rakennukseksi.
— Nyt olemme perillä, — sanoi Taavi osottaen kalliota.
Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin suuren kiven ja vankan puun.
— Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? — kysyi Beata. Hän oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto, josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka, olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan myllynsulun välillä.
— Tässä, — vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen. Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi kristalliaarteensa lorisevaan puroon.
— Siinäkö kaikki tyynni? — kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä ilmaisi pettymystä.
— Ei se mikään järvi ole, — vastasi Taavi sävyisästi, — mutta kaunis lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi. Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja, Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä, Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana, vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.