— Hän se on, — sanoi Taavi totisesti.
— Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?
— Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi koskaan luottaa.
— Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee meille mitään pahaa?
— Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan kuin lähteestä vettä juoksee.
— Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta… missä on lähde?
Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.
8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta. Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta — ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin — omituinen pakanallisen ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä [Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta, joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä, heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa, jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne, että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.
Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.