Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen, sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt, ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.
Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. — Tulkaa — sanoi hän, — rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne kuljimme.
— Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, — sanoi Birger levottomasti.
— Niin täytyisikin, — sanoi Taavi, — mutta minä menen sieltä Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.
— En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, — selitti Beata näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.
— En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin, — jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset vaistomaisesti pelkäsivät.
Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt, pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.
— Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, — sanoi Taavi nyreissään. — En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan. Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin lupaan minä pitää silmäni auki.
Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle, astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan, hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui vielä Birgerin korvissa.
Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä, joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli, jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut siihen hienoja helmiänsä.