— Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan siitä linnaan.
9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran ratsumiehet — taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin — saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin lapsia, taikka — kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan — olivat he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä, ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi mitä huolellisinta vartioimista.
Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.
— Luulenpa, — hän sanoi, — että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä, että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.
— Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? — virkahti äiti, joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. — Ethän sinä vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?
— Miksikä en, — vastasi poika. — Mutta olkaa huoletta, kyllä minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata, ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen minä jo kotona.
Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia kohti.
Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi. Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle. Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.
Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa, missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä pensaikon kuivien oksien välissä.