Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka olivat lähestyneet Myllyrantaa.
Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa, oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille. Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis lähetetty vakoomaan tai tähystämään.
Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat, hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti ruohikossa.
— Katsoppas, missä Kukko viipyy! — lausui johtaja kärsimättömästi. — Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.
Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.
Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi ylös seuratakseen päällikön käskyä.
Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.
Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.
Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty, juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa.
Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse hän pysyi hyvässä piilossa.