Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä, viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen. Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä, että se kuului aina kuuseen asti: — Tämän on myllärin Taavi tehnyt. Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen muuta koko kylässä.
— Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta kiinni, — vastasi Sven julmistuneena. — Kun hän kylästä lähtee ensi kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.
Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi, ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli maaliin osannut.
Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui. Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan. Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin vievällä tiellä.
Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä. Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto, Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden rakentaminen ja ylläpito tavallisesti köyhdytti koko ympäristön. Mutta rauhattomat ajat ja itsensä suojelemisen pakko olivat tehneet jokaisen herraskartanon pienen linnoituksen kaltaiseksi, joka riitti suojaamaan äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä, jos kohta ei oikeata piiritystä kestämään. Tavallisesti kuului näihin niin sanottuihin linnoihin päärakennus kivestä tai puusta, vahva raudoitettu portti muuri, joka ympäröi sekä päärakennusta että muutamia pienempiä huonerivejä, välistä myöskin multavalli tai aniharvoin vedellä täytetty vallihauta. Tämän harvinaisen edun olivat Ljungarsin herrat osanneet hankkia itselleen käyttämällä hyväksensä läheistä virtaa. Päärakennuksen kaksi kerrosta oli tiilestä ja maakerros hakkaamatonta graniittia. Sen pitkäpuoli oli kohden virtaa, joka vuolaana koskena kohisi rakennuksen akkunoitten tai oikeammin ampumareikien alatse. Tätä jokseenkin kömpelösti rakennettua, mutta lujaa rakennusta ja sen ulkohuoneita, joiden joukossa oli talli ja rehuladot 50 hevosta varten, ympäröi kolmelta taholta 8 jalan korkuinen kivinen muuri, jota ylinnä peitti multakerros ja joka oli varustettu rintavarustuksella ja kolmella tai neljällä pitkällä sotaputkella. Johtamalla vettä kosken yläosasta syvään kaivokseen eli juopaan muurin ympärille oli siihen saatu raitista ja alituisesti juoksevaa vettä ja vihollisen ylipääsöä vaikeuttivat vielä terävät paalut eli niin kutsutut espanjalaiset ratsumiehet. Muurin läpi kulki portti ja vallihaudan yli nostosilta, jota vielä suojasi pieni torni, jonka ampumarei'istä jousimiehet saattoivat hallita linnan valtatietä. Ollakseen, niinkuin me sanoisimme, suurempi herraskartano, oli Ljungarsin linna jotenkin lujasti varustettu, ja lujempikin kuin moni muu aatelisrakennus maassamme tähän aikaan. Kaiken muun lisäksi se oli vielä hyvin sotaisan suvun hallussa ja oli siinä miehistö, joka tavallisissa oloissa oli 40 jopa 50 varustetun miehen suuruinen. Tätä nykyä oli sentään tämä miesvoima, kuten muistamme, Ljungarsin herran Ruotsinmatkan tähden puolta pienempi.
Taavi tuli nyt tähän linnaan ja tapasi niinkuin oli arvannutkin, nostosillan ylhäällä.
10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
Samoin kuin useimpien muittenkin aatelishovien oli myös Ljungarsin linnan ympärillä kylä, joka oli asettunut ikäänkuin linnan turviin. Mutta sen rappeutunut ulkomuoto, huonosti hoidetut kaskimaat ja aitaamattomat laitumet osottivat kyllin selvästi, ettei rauhallinen viljelys viihtynyt tässä sotaisessa naapuristossa.
Taavi oli menehtyä janosta, mutta hän ei malttanut edes juoda vallihaudasta, vaan huusi heti vartiaa, joka oli pienessä tornissa portin vieressä. — Päästäkää minut sisään, — hän sanoi, — minun täytyy heti paikalla saada puhutella Goliatia.
— Mene matkaasi, ja anna ihmisten maata rauhassa, taikka minä paikkaan sinun nuttusi teiren sulilla, — ärjäsi vartia äkäisesti murtamalla puhuen suomea, samassa kuin hän kurkisti ulos tornin reiästä.