Mustat on hamehen helmat.
Mustempi sydän pahalla.
Rikottu on lasten rauha,
Uhattu elämä nuorten.
Väki lyöty!
Lapset viety!
Mustat on hamehen helmat,
Mustempi sydän sitäkin.
Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: — Mitä sinä tahdot, että minä tekisin?
Haamu jatkoi lauluansa:
Ketulla on käytävänsä
Saukolla salaovensa;
Eikä tiedä tornin haukka,
Eikä muista musta korppi.
Ulos! koeta!
Uljas poika!
Ketulla on käytävänsä,
Saukolla salaovensa.
Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille. Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta. Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.
Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:
Valkea on kosken vaahti,
Valkeammat vaatteheni.
Min' olen turvana, tukena
Lapsilla oman sukuni.
Huolet' ollos!
Tänne tullos!
Valkea on kosken vaahti,
Valkeammat vaatteheni.
Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin. — Odota! — huusi Taavi. — Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka istuu vangittuna sisemmässä holvissa.
Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. — Goliat, Goliat! — huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä käytävässä.
Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina, joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin. Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä, ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.