Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.
Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin lapsia.
Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää, kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina, tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän koivumetsän yläpuolella.
Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen poissa ollessaan oli tapahtunut.
Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.
Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä metsän läpi Myllyrantaa kohti.
Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän voinut erottaa.
Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi. Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet tehtävänsä.
Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen, kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua, joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan, ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.