Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi he valitsivat viattoman Taavin.
— Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, — toruili äiti, — niin olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon! Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa apuun lähettänyt.
— Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle maata! — pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.
— En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, — vastasi Taavi hiljaisesti. — Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta? Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.
— Sinäkö? Oletko sinä mieletön?
— Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?
— Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien varrelle?
— Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat tulleet vastaan minua tiellä.
— Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet, ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli joutunut epäkuntoon.
— Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta.
Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.