Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.
Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä, kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.
Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. — Juo niin paljon kuin tahdot, — sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut luulla, — mutta sulje korpinluukkusi. — Ja sitten veti hän taas siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.
— Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi kuin Sven lapsenpiiaksi, — nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies, joka piteli Birgeriä.
— Älä juo, Beata, — sanoi poika suutuksissaan. — Kuollaan mielemmin janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen heille maksaa.
— Ole vaiti, nulikka, — ärjäsi nyt toinen ratsumies. — Sven, heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä vaivalla.
Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.
Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös, ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta hakaan.
Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen. Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin tavalliset pirtit.
Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.