Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. — Minä luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken pauhaavan, — sanoi Beata.
— Ei, — sanoi Birger, — miksi he sitten olisivat vieneet meidät pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.
Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.
— Tiedätkö mitä? — sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka sopi hänelle niin erittäin hyvin. — Minä luulen, että on parempi olla rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on poissa.
— Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, — vastasi Birger murheissaan.
— Hoh, — sanoi tyttö, — nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.
— Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. — Kun yö tulee, niin me kiipeemme katolle.
— Mutta kuinka me sinne pääsemme?
— Koettakaamme. — Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
— Ah, — huokasi Birger, — jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi jonkun neuvon.