Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu, joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen jalkojensa juuressa.
— Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, — virkkoi hän hitaasti uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita valkenemaan viheriälle pihamaalle. — Valkoista liinaa, melkein yhtä hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne palvellut luostarissa.
Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä, saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.
Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään kankaista: — kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata, joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä, ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin, soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa, että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509], sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue avea ja credoa, kuten muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte luottaa sanoihini.
— En epäile sitä, — puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen oluttuopistaan; — ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
— Iästä ei haittaa, — vastasi Inkeri vähän nyreästi; — ja kiitos pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius, mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä, eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii… Mutta katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?
Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä voudin erityisen huomion esineeksi. — Mitä nyt, Taavi, — lausui tuo mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; — tuotko jo paistia taloon? Onko se jänis vai metso?
— Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi! — vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.
— Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.
— Jotakin parempaa, — vastasi Taavi.