Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva", jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa, rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää "Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri, kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin muissa osissa maata.
Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.
Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen. Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte, hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.
Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt nimeni niinkuin se on:
Teidän nöyrin palvelianne,
Pekka Gran,
cantor loci.
Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.
EDELLINEN OSA.
1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä, ja mitä silloin tapahtui.
Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että vihollisten puolelta.
Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa, vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.