Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger hoikan miehen kuiskaavan Svenille: — Parasta lienee heittää ne nyt kohta veteen.
— Ei, kuiskasi Sven vältellen; — odottakaamme mielemmin yötä. He ovat sentään Bo herran lapsia.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin mökillä.
Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja katsellessaan julmaa setäänsä.
Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta, joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-, viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten, kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä, jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat, niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan aikaan.
Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella, jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.
Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin. Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään. Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä. Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa Sten herra joukkoinensa asui.
Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta, vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan, joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä. Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin ylentävää hurskaille kristityille.
Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.