Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.
Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:
— Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä. Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä! Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.
— Älä suutu, hyvä eukko, — kuului mökistä nuoremman naisen ääni, joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. — Kuka sen on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä? Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa jonka nuoli on haavoittanut.
— Hyvä eukko! — toisti noita-akka pilkallisesti. — Kuka on sanonut sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi, sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä, ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan… Mene matkaas, sinä näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.
Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle polulle.
Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: — Etsitkö sinä Ljungarsin lapsia?
— Etsin, — sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.
— Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, — jatkoi noita riemuiten. — Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset ratsastivat Siverin majan ohitse.
— Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan, — vastasi Taavi. — Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit minulle antaa?