Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat, mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi. Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin. Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.
Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle, toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita, leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.
Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja, päättyi matka enemmittä vaaroitta.
Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.
Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna 1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti. Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan, mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin niille tarjoamaan.
Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus- ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.
Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä, johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä, kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita, kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia, Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta. Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta, hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia, sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä, vielä vähemmin niitä kirjoittaa.
Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.
Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon ikkunareiästä.
— Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, — sanoi hän ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. — Inkeri oli neuvonut heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen sukulaisensa.