Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa hakea majataloa, mistä vain halutti. — Tulkaa! — toisti Taavi kiivaasti; — minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman, jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.
Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon; heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.
Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä selkäänsä.
— Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee edellänne? — karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja miekka vyöllä, oli katuliassa.
— Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! — huudahti Taavi, kovin iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.
— Sinäkö se oletkin, veijari? — ärähti vanha tuttumme, luostarin vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. — Eikö sinulla ole parempaa tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?
— Älkää olko vihainen! — pyysi poika hartaasti. — Kaikkien pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä takaa-ajamaan!
18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä sitten vielä tapahtui.
Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa, rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton, kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva, joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti, sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.
Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen, mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja, joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.