— Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae! [Jumala siunatkoon teitä, pakanat!] — huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. — Kuka tahto osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för gold und silfver, se tulkko kiirust, per Sanctum Petrum, ostama margaritas ex profundo suibus. Se ise ja eiti huutta in purgatorio misericordia. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! Per sanctum Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete animas! [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]
— Hän sanoo, — tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, — että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä hevosta. Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam, Parasitum ja niin edespäin, ja niin edespäin, salpeter spradibas!
— Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! — huusi nyt pontevalla äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta, jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista tulolähteistä.
Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi, joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.
Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin lähettilästä. — Mutta tässä, — jatkoi tulkki, sovittaen sanansa kuulioitten mukaan, — tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä. Ymmärrättekö, pöllöpäät? Salibassi farifas!
Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta, sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale, sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin. Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli, vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa, mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia uskonpuhdistuksen jäljessänsä.
Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin, monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella. Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon, joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa, hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista, halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset, tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset, siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, — pilkkaavia seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle, vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan autuuden!
Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa, ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä, että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.
Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut, rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä, vaan vielä niistäkin, joita vastedes aiottiin tehdä. Varsinkin soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa, että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius, joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat, oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan munkin näkyvistä.
Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen, että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten, ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.