Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin. Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia kunnianosotuksia.
Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä pärmäkirjassa.
Näiden huoneitten sisustus — jykevä, hopealla ja norsunluulla koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit, täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille. Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.
Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi, kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi; muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen kauniissa kädessään, jota hän — ehkä jokin vielä kuolettamaton maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään — kuului pitävän enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa. Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla, ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita, sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia pappeja.
Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies, kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli. Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman virkaveljensä käsissä.
Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.
— Hyvät lapset, — sanoi abbedissa suopeasti, — minulle on kerrottu, että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin, kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.
Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.
— Minua ihmetyttää, — jatkoi abbedissa, — ettette mieluummin hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille turvaa ja hoitoa.