— Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, — vastasi vouti suuttuneena. — Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä perillisten kanssa.
— Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto [Kerettiläinen olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] — jatkoi hovimestari yhä vallattomampana. — Sanoppas, mitä muuta uutta te olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet, domine Abulfasi? Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota meille vieläkin haarikan.
Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen ikkunaruutuun kuulostellaksensa.
Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: — Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!
— Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, — sanoi isäntä, mestari Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.
Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun. Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää. Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli avain.
Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta, ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.
Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta kuului hiljaista luutun soittoa. — Suomi on varmaankin Naantalin luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin mailla, — pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä pohjoismaihin.
Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla suuttumuksella.
Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa. Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan, oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta: