Pieni Liisa lian istuvi tammella
Ja laulavi laulua kaunista,
Viheriöivien lehmusten alla.
Ja kuningas korkeessa tornissaan
Nyt kerääpi lauluhun ihanaan,
Viherjöivien lehmusten alla.
— Rakkahin neiti, — kuiskasi ritari, — nyt minä olen laulanut teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle, kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.
— Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä, — vastasi neiti Ingeborg ujosti, — ja kyllä minä vielä muistan sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista ja pikku Leenasta.
— Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin lilja! — huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut pimeässä erottaa. — Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:
Älä itke, neiti rukka!
— Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin surullinen, — sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.
— Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, — vastasi ritari. — Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.
— Siihen minä en kehottaisi, — puuttui mestari Gervasius puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.
Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.
Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.