— Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! — tiuskasi vouti.
— Me emme voi odottaa, — vastattiin taaskin ulkopuolelta. — Pyhän Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa, jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.
— Ritariko? — toisti vouti vihaisena. — Kaikki maankuljeksiat nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?
— Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän paraillaan oleskelee luostarissa.
Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan läpimärkinä.
Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.
Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa, hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä, niinkuin kaikki muukin.
Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon, eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi, että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa käytettävinä.
Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa, läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä, kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana kesäpäivä tulossa.