Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia, alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin, joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.
Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä makuusuojaan.
— Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! — huudahti suuttunut munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään huoneesen.
Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.
— Ei mitään muuta, — vastasi ylikonfessori riemuiten, — kuin että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan palvelukseen.
36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi heti: — Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa odottaa käskyjämme.
— Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet takaisin…?
— Kurt, — sanoi piispa henkipalveliallensa, — saata kunnianarvoista veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.