Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän Henrikin istuimella.
Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään, kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa, mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää rauhassa.
Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva, joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla, silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan kaiuttivat Gloria in excelsis lauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.
Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet. Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli, että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.
Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia; kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa palaamaan Turkuun.
Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari, joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.
Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.
Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.
Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta. Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle, ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.
Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja kärsimättömästi: — Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden keskustellessa on kolmas liikaa.
— Mene, Paavali, — sanoi piispa heti seuralaisellensa. — Hän tahtoo ripittäytyä.