— Selitä, Bo Knuutinpoika, — sanoi piispa Arvid hiljaisesti. — Kuinka minä voisin kostaa sinun poikasi kuolemaa? Ylettyisikö minun heikko käsivarteni kauas meren toiselle puolelle ja voisiko se masentaa tanskalaisten valtaa?
Ritari nousi istualleen, tarttui piispan käteen ja katsoi häntä jäykästi kasvoihin. — Kuule minua, sanoi hän. — Minun isoisälläni Bo Ollinpojalla oli verivihollinen, se oli hänen ainoa veljensä Alrik, liialta nimeltä Raajarikko, sentähden että hänen vasen käsivartensa oli lyhyempi kuin oikea. Minun isoisäni oli kuningas Kristianin puoluelainen, mutta Alrik Raajarikko puolusti Kaarle Knuutinpoikaa. Aina sen mukaan, kellä herralla oli valta Suomessa, ryösti Alrik Bon taloa tai Bo Alrikin taloa. Vihdoin tahtoi piispa Olavi rakentaa sovintoa heidän välillensä ja kutsui heidät Turkuun. He tulivat kumpikin aseellisen joukkonsa kanssa ja lähenivät eri teitä kaupungin porttia. Silloin kannusti Bo herra hevostansa, ehtiäksensä edelle, mutta samassa kannusti myös Alrik hevostansa ja he tulivat portissa vastakkain. Raajarikko Alrik vetäisi pitkällä käsivarrellansa miekkansa ja löi isoisäni hevoselta kaulan poikki, niin että se kaatui maahan, ja silloin minun isoisäni löi miekallaan herra Alrikin käden poikki. Alrikilla oli silloin vielä lyhyempi käsivartensa jäljellä ja hän löi isoisääni olkapäähän rautapaidan läpi, niin että hän paikalla kaatui. Mutta samana iltana juoksi Raajarikko Airikin veri kuiviin lähimmässä talossa. Minun isoisäni jätti jälkeensä kaksi poikaa Knuutin ja Åken. Minun isäni Knuutti oli Sten Sturen miehiä, setäni Åke taas kuningas Kristianin. Åke karkoitettiin maanpakolaisuuteen, mutta hän tuli takaisin tanskalaisten kanssa ja kohtasi isäni Brunkebergin taistelussa. Siellä Åke herra lävisti keihäällä isäni, Knuutti herran. Mutta samassa hetkessä löi Knuutti herra veljeänsä sotatapparalla suoraan kypäränkupuraa kohti, niin että tapparan varsi katkesi. Sinä hetkenä taaskin kaksi Ljungarsin veljeä tuotti toisilleen surman. Mitä sinä siihen sanot, pappi? Ljungarsien suonissa ei juokse maitoheraa.
— Minä sanon siihen, — vastasi piispa arvokkaasti, — että nämät veriset ja inhottavat veljesvihat ovat häpeäpilkkuna koko maalle. Ja jos sinä toivot, että minä kirkon paimenena ihailisin tai hyväksyisin näitä hurjia väkivallantöitä, niin sinä erehdyt suuresti. Minä tahdon päinvastoin Jumalan ja pyhän Henrikin avulla koettaa estää teidän mielettömiä taistelujanne. Minä kuulutan jumalanrauhan yli koko maan, enkä minä kehota ketään aatelismiestä rikkomaan tätä rauhaa, niin totta kuin hän haluaa välttää sekä kirkon että maallisen vallan rankaisevaa käsivartta.
— Kuulehan vielä, — jatkoi ritari, joka tuskin näytti kuuntelevan piispan sanoja. — Minun isäni, Knuutti herra, jätti myös jälkeensä kaksi poikaa, minut ja veljeni Stenin. Minä, joka olin vanhempi, sain isiemme linnan osakseni ja sitä veljeni ei ole koskaan voinut antaa anteeksi. Hän läksi erämaihin ja rakennutti tien varrelle Leton kartanon, jossa hänestä piankin tuli kaikkien matkustajien vitsaus. Jos minä pidin yhtä tanskalaisten kanssa, niin hän yhtyi Stureihin, tai päinvastoin. Minun hevoseni katosivat laitamiltaan, minun lohipatoni hävitettiin kesäöinä. Eräänä syysiltana tuli Sten herra portilleni; silloin satoi ja salamoitsi, mutta sen sijaan että olisin avannut hänelle porttini, minä asetin mieheni muureille, keihäät ojossa, nuolet jousissa. Sten vannoi kostoa, ja hän on pitänyt lupauksensa. Hän lähetti minun luokseni erään karkurin, Hurrin, yksikorvaisen miehen, ja se lurjus uskotteli minua, että hänen isäntänsä oli häpeällisesti hakannut toisen häneltä pois. Mies oli taitava jousimies, ja minä tarvitsin sellaisia. Minä otin hänet palvelukseeni. Hän se juuri oli, joka kavalsi meidät tanskalaisille Signilskärin luona. Sitten, kun me jälleen otimme laivan haltuumme Paraisissa, silloin minä hirtätin konnan pää alaspäin ja panetin painoja miehen ranteihin. Kurja, viheliäinen kosto! Hän tunnusti, että veljeni Sten oli palkannut hänet. Tiesinhän sen, että niin lopuksi kävisi. Ja nyt, Arvid Jaakonpoika, minä pyydän sinulta apua kostaakseni, sillä minun väkeni on kaatunut taistelussa, itse minä olen haavoitettu ja voimaton, mutta sinä olet rikas, Arvid; sinulla on sotilaita, vaikka oletkin piispa, ja sinä olet yhä vieläkin aatelismies, vaikka oletkin ajattanut päälakesi.
Uupuneena kiivaasta mielenliikutuksesta ritari taas heittäytyi vuoteellensa. Mutta piispa Arvid oli hetken aikaa ääneti ja näytti miettivän. Vihdoin hän sanoi: — Kostoa en voi sinulle luvata, onneton veljeni, sillä se sotii pyhää virkaani vastaan, jonka tulee rakentaa rauhaa ja sovintoa maan päällä. Mutta hengellistä ja maallista oikeutta minä voin luvata sinulle ja sitä tarvitaankin enemmän, kuin mitä sinä voit aavistaa. Mutta ennen kaikkea rauhoita ja hoida haavojasi; minä lähetän luoksesi veli Mattiaksen, joka on taitava valmistamaan hyviä lääkkeitä. Sinun vuoksesi tahdon viipyä vielä päivän luostarissa ja sitten me voimme tuumia, mitä olisi tehtävä. Pax tecum, veljeni; minä menen puolipäivämessuun.
Kun piispa läksi ritarin luota jumalanpalvelukseen, jossa häntä jo kauan oli odotettu, antoi hän käskyn sulkea Birgerin ja Beatan huoneihinsa, jottei haavoittunutta ennen aikojaan uusilla huolilla häirittäisi. Heti pantiin luostarin senaikuinen kuuluisa lääkkeitten valmistustaito koetteelle, ja Bo herra sai nauttia rauhoittavaa juomaa, jonka vaikutuksesta hän nukkui koko päivän ja herätessänsä tunsi itsensä melkoista virkeämmäksi.
Messua vietettiin tavallisella komeudella. Ei ainoastaan Naantalin kaupungin koko väestö, vaan myöskin aatelisia, pappeja ja talonpoikia lähiseuduilta tulvaili sinä päivänä luostariin ja sen edustalle. Kaikki tahtoivat nähdä mahtavaa piispaa loistavassa juhlapuvussansa ja kullatussa messupaidassa pääalttarin edessä, tai ihmetellä pyhien jäännöksiä, joita jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulussa kannettiin kaupungin läpi. Useat näistä jäännöksistä olivat semmoisten pyhimysten luita, joita ainoastaan kirkkoisät tunsivat; ne olivat suurilla summilla ostetut Roomasta ja niitä säilytettiin nyt pienissä hopea- tai norsunluurasioissa. Kallisarvoisin näistä oli kultarasia, jonka sisällä ei ollut mitään vähäarvoisempaa kuin apostoli Paavalin järeä poskihammas. Muunkinlaisia hyvin pyhiä jäännöksiä kuljetettiin saattokulussa mukana, esimerkiksi pyhän Priitan rukouskirjaa; tämä kallisarvoinen muisto, joka oli kätkettynä kalliisen, kultaha'oilla kiinnitettyyn koteloon, oli lahja Vadstenan emäluostarilta. Vielä nähtiin saattokulussa pyhän Eerikin kannukset, joiden luultiin parantavan hammastautia; sen hevosen kuolaimet, jolla pyhä Henrikki oli ajanut, kun Lalli hänet murhasi, pyhän piispa Hemmingin villasukat, jotka aivan varmasti paransivat ontuvia ja rampoja, kun he vain niitä koskettivat varpaanpäillä, j.n.e. Pyhien jäännösten edellä kannettiin hopea-astioissa vihkivettä, jota pirskotettiin läsnäolevien päälle, sekä suitsutusastiaa, josta hyvä tuoksu levisi kautta koko kaupungin. Kaksitoista kuoripoikaa, valkoisiin paitoihin puettuina, kävi laulaen munkkien kulkueen edellä, ja nunnien edellä kulki yhtä monta valkeapukuista tyttöä, jotka sirottelivat kukkia ja lehviä luostarissa tehdyistä somista vasuista. Ja heti kun vasut tyhjenivät, täyttivät naiset ja lapset katseliajoukosta ne uudelleen. Komeutta lisäsi vielä kuusi suurta, poikittain riipustettua lippua, jotka olivat tehdyt keltaisesta, punaisesta ja sinisestä silkistä ja koristetut pyhän neitsyen, Johannes kastajan, pyhän Olavin, pyhän Eerikin, pyhän Henrikin ja pyhän Birgitan kuvilla. [Nimeä kirjoitettiin vaihdellen muodoissa Brigitta ja Birgitta.] Tämmöinen loisto ja prameus oli omansa kansassa herättämään suuria ajatuksia kirkon ja sen paimenten määrättömästä vallasta.
Kirkko oli, niinkuin ainakin juhlapäivänä, koristettu kukilla ja lehvillä lattiasta kattoon saakka ja vahakynttilät, jotka paloivat kuorissa ja pääalttarilla keskellä valoisata päivää, valaisivat vain heikosti kirkkoa ja sen pieniä maalatuita ikkunaruutuja. Kirkon sisäänkäytävissä oli uhrimaljoja, joihin hurskaat saattoivat panna antimensa pyhän Priitan kunniaksi.
Jumalanpalveluksen jälkeen antoi piispa omalla kustannuksellansa kaupungin ja paikkakunnan kaikille köyhille runsaan aterian, jota tarjoiltiin varta vasten pystytetyissä teltoissa. Hänen hovimestarinsa laski suurista tynnyreistä mietoa, mutta makeata olutta. Almujenjakaja jakeli täysin kourin — ei kuitenkaan rahaa, sillä siitä oli suuri puute — vaan pieniä n.s. penninki-kynttilöitä, joita käytettiin juhlakulkueissa, sekä jalkineita ja sukkia köyhille lapsille, lähenevän talven varalle. Iltapäivällä alkoi sitä paitsi kaupungilla suuret markkinat, joiden ei katolisuuden aikana katsottu häiritsevän juhlapäiviä, vaan ne päinvastoin vetivät paljon kansaa kirkkojen läheisyyteen. Lukemattomat matkustajat tulivat luostariin kahtalaisessa tarkoituksessa, sekä rippiä käymään että kauppaa tekemään. Markkinoilta he menivät rippituoliin, ja kun he siellä olivat itsensä ripittäneet, uhranneet rovon pyhimyksille ja saaneet synninpäästön, niin he palasivat markkinoille, monikin ehkä aikoen pettää lähimäisensä ja ansaita niin paljon, että hän taaskin saattaisi ostaa synninpäästön ja kuitenkin kaupallansa voittaa jonkun rovon säästöön. Minkäarvoinen tämä tulonlähde oli luostareille, näkyy siitäkin, että jo sataa vuotta aikaisemmin kuningatar Philippa oli vastannut paavi Martti I:selle, kun oli ollut puhe anekaupan poistamisesta, että sen lakkauttaminen syöksisi brigittalaisluostarit häviön partaalle. Ja kuinka suuressa määrässä olikaan tämä kaupanteko ihmisten synneistä ja omistatunnoista lisääntynyt kuningatar Philippan ajoilta!
On siis helposti ymmärrettävä, että mestari Gervasius hämmästyi ja suuttui pahanpäiväisesti, kun hän iltapäivällä kävellessänsä virkatoimillaan kaupungilla huomasi saman lihavan, inhottavan dominikaanimunkin, jonka kanssa hän oli riitaantunut Ulvilassa, ja jonka hävyttömyys oli siihen määrin kasvanut, että hän oli asettunut anekauppoineen tuskin kolmensadan askelen päähän luostarin portista. Tietysti oli munkilla tulkkinsakin mukana ja tämä koki päivänselväksi todistaa kansalle, kuinka narrimaista oli turhanpäiten ripittää itseänsä luostarissa, koska heillä täällä oli tilaisuus ostaa paljoa voimakkaampaa synninpäästöä, vieläpä saada Rooman pyhän isän omakätinen synninpäästökirjakin. Ja verraten siihen, mitä he luostarissa saivat maksaa kelvottomasta tavarasta, oli kaikki tämä saatavana todellakin polkuhinnasta. Vouti huomasi tosi-iloksensa, että tämä puhe herätti nurinaa Naantalin asukkaiden joukossa, sillä he olivat kaikki kiintyneet luostariin ja pitivät hyvällä syyllä sen etuja ominaan. Mutta useihin matkustajiin, ja etenkin Turkulaisiin, jotka jo kauan aikaa olivat kateudella huomanneet Naantalin rikkauksien yhä lisääntyvän, teki tämä puhe sitä paremman vaikutuksen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin dominikaanin vyötäröllä riippuva uusi kukkaro alkoi paisua yhä pulleammaksi, ja hänen pienet painetut paperiliuskansa levisivät yhä tiheämmin kasvavan kansajoukon riveihin. Mestari Gervasius piti varansa, ettei hän toistamiseen joutuisi tekemiseen kaikkivaltiaan paavinkirjeen kanssa. Hän tiesi, mitä hän teki; hän meni esimiehensä, ylikonfessorin luo.