— Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.
Ursula rouva nauroi pilkallisesti.
— Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset oppivat tuntemaan toisensa. — Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?
— Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä. Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.
— Mene, orja, äläkä puhu meistä, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.
Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle
Naantaliin.
Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa ja mutisi äkeissänsä: — Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.
Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut hänenkään poikansa osaksi!
Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta, joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset kuvastuivat:
Poiss' on linnut paulastasi,
Viattomat vallastasi;
Kevät-aikas on kulunut.
Kadonnut kukoistuksesi.
Vaalene!
Vapise!
Poiss: on linnut paulastasi.
Viattomat vallastasi.
Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan, niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman, yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: — Ken olet, ja mitä tahdot minulta?