— Ja miksi te tätä sanotte? — Ritari otti pienen, kultaisen kantasormuksen esiin.
Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: — Tämän sormuksen sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.
— Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.
Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: — Minun täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari, näytte sitä niin suuresti haluavan. — Enkö minä ikävöitsisi sitä päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te kauneudellanne ja minä miekallani.
— Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän vallassamme.
— Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat minun käsistäni.
— Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa. Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.
Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa suuret kemut.
Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.
— Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? — kysyi Ursula rouva.