— Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset kädet valkealla pohjalla, — vastasi Malko, joka oli tähystänyt vartiotornissa.
— Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on meille sanottavaa, — sanoi Sten herra.
Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi. Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.
Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä oli.
Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?
Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti, että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei olisi mitään sitä vastaan.
Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui linnanpihalle saakka:
— Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava: minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen. Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot ruumiin ja hengen puolesta.
Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä ja odotti vastausta.
Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden. Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.