Ursula rouva puri huultansa; hän ei saanut kirkkoruhtinasta johdatetuksi sinne, minne hän tahtoi, mutta hän ajatteli; aika neuvon keksii.
— Taavi, — sanoi Arvid piispa tuolle reippaalle pojalle, — sinä olet uskollisesti palvellut Bo herraa hänen viimeisinä päivinänsä. Sitä paitsi olet eräässä tilaisuudessa ansainnut kirkon kiitollisuutta. Tahdotko tulla minun palvelukseeni?
— Pitääkö minusta siinä tapauksessa tulla pappi? — kysyi poika.
— No, eihän se kai olisi niin vaarallista, luullakseni. Mutta ole huoleti; ei hevosen selässä papiksi lueta.
— Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?
— Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.
— Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin muutkin huovit?
— Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.
— Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin sisäpuolella?
— Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on vaan rottia.