Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.
— Goliat! — huudahti Ursula rouva. — Minä luulin, että olisit aikoja sitten kuollut.
— Eipä se ihme olisikaan, — sanoi Taavi, — kahteen viikkoon hän ei ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.
— Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla, — vastasi piispa hymyillen. — Mutta te, jalo rouva, — jatkoi hän vakavammin, — mitä te voitte tähän syytökseen vastata?
— Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.
— Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!
Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä, mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.
Edellisen osan loppu.
JÄLKIMÄINEN OSA.
1. Kohtaus Kuusiston linnassa.