Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa; molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan hautaan.
Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna 1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta valtaajalta.
Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.
— Junkkeri Birgeriäkö? — toisti vartia äkäisesti. — En tunne sen nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin ennenkuin pimeä teidät yllättää.
— Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on parast'aikaa Kuusiston linnassa, — vastasi vaeltaja itsepäisesti.
— Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi, — vastasi vartia.
Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä. — Vihitään papiksi! — huudahti hän tuskaisesti. — Pyhä neitsyt, se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä onnettomuutta!
— No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, — jatkoi sotamies samaan tapaan. — Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.
Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että hän kuuli ääniä nostosillalta. — Mikäs nyt? — sanoi hän nopeasti katsahtaen tuliaa. — Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä, seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit? Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?
— Sen minä sanon sille, jota asia koskee, — sanoi vanhus varovasti. — Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.