— Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana. Huomenna, katsos…
— Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään, ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä. Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun palavan kaiken yötä.
— Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin hävittää Bo herran lapset!
— Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? —; huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen muistissansa ja mielikuvituksestansa.
— Tokko minä luulen? — toisti Goliat. — Minä olen siitä aivan varma. Ei se ole muuta, — ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi kuiskaten: — ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.
— Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun hän vielä oli lapsi! — huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen säätyyn oli sangen ymmärrettävää. — Odotappa, — jatkoi hän, — niin minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.
Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi. Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!
Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän yhteisten huoliensa esinettä.
— Mitä? Mahdotontako? — sanoi itsepäinen ukko. — Seuraa minua, Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous saa aikaan.
— Tule, — sanoi tallimestari.