”Vai niin”, sanoi jäätehinen; ”minä olen nukkunut niin kauvan, että olen unohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten nuo itikat hölmistyvät.” Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja tarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut pakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.

Uteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen pojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä syyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun ja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. – ”Jaha”, sanoi jäätehinen, ”oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen pieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi viisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman viisain mies.”

”Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon,” vastasi Reippaan Matti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.

”Näyttää? Mitä se on olevinaan?”

”Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin...”

”– niin syön minä sinut suuhuni”, keskeytti jättiläinen.

”Olkoon niin”, sanoi Matti. ”Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin syön minä sinut suuhuni.”

Jäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo pieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää alaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: ”alota!”

”Ei, suuri Jäätehinen”, kuiskasi mustapeikko, ”älä anna narrata itseäsi! Sinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat peijata viisaimmankin.”

”Suus kiinni!” sanoi Jäätehinen vihaisesti. ”Tahdon sanoa sinulle että tuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo ruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla, mutta ei ole minulla?”