(Esirippu laskeutuu.)

PIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.

Vähäinen köyhä tyttönen
Käv’ ahkerasti kouluansa;
Ihana kirkassilmäinen,
Uus röijy, huivi ruutuinen,
Ja sukat omat kutomansa. On nöyrä hän myös tavoiltaan,
On puku puhdas, siisti nenä,
Mut Ressuks häntä sanotaan,
Kun esiliina ainiaan
Hänellä on niin ryppyisenä. Tavata sekä yhtehen
Lukea ”Luonnon kirjaa” kyllä
Hän taitaa, oikein tarkaten.
Mit’ auttaa, kun tuo ryppyinen
Es’liinansa on hällä yllä. Miks esiliinas semmoinen?
Opettajatar puhutteli.
Kannoitko tuhkaa liesien?
Vai veitkö ruokaa porsaillen?
Mik’ esiliinas rypisteli? Ja pieni Ressu kuunteli
Pahoilla mielin tämän nuhteen,
Mut ensi kerran kuitenki
Hän oli niinkuin ennenki
Tuon esiliinasensa suhteen. Täm’ ei käy laatuun, Ressunen,
Opettajatar torui vähän.
Huomenna, jos on semmoinen
Sun esiliinas ryppynen,
Niin nurkkaan joudut häpeemähän. Jo lyhyt juttu päättyi näin,
Ja muutosta ei siihen tullut.
Ja Ressu parka kotiin päin
Ves’silmin astui nyhkyttäin,
Ikäänkuin yskä olis ollut. Ens aamuna kuin rantahan
Opettajatar varhain kävi,
Niin näkee Ressun ahkeran
Lastuja siellä poimivan,
Ne äidilleen hän lennättävi. Niin teki Ressu muulloinkin,
Ennenkuin kouluun oli tullut,
Hän haki puita varahin,
Niin ettei äiti armahin
Vilussa toki olis ollut. Sen seikan siinä nähtyään
Opettajatar meni lymyyn,
Ei vihastunut ensinkään,
Päin vastoin oli mielissään,
Ja suunsa vetä’ysi hymyyn. Kuin Ressu tuli kouluhun,
Peloissaan, punaisena nenä,
Alkoivat lapset kuiskailun:
Nyt Ressu nurkkaan joutuhun,
Hävetä saa se ryppyisenä. Opettajatar virkkoi nyt:
Tulepas tänne, lapsi kulta!
On esiliinas ränstynyt,
Mut syyn jo olen älynnyt,
Ja nurkass’ olo jääpi sulta. On puhdas puku arvoinen,
Ja hyvä kaiken ikäisille:
Paremp’ on sydän semmoinen,
Mi sopiva ja mieluinen
On Jumalalle, ihmisille. Rypistyi esiliinasi,
Kun puita kannoit äidillesi.
Täss’ uusi sulle parempi,
Mut mieles olkoon alati
Ennellään sekä sydämesi. Ett’ei se enään rypistyis,
Niin äidilles mä puita laitan.
Jos Ressu nimeks pysähtyis,
Se kunniaks vaan ilmestyis.
Kas täten poistan koko haitan. Niin virkkoi. Lapset joukossa
Kaikk’ olivat myös samaa mieltä.
Ja siistinä ja puhdasna,
Uus esiliina verhona,
Jo Ressu kotiin meni sieltä.
Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.

RÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.

Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli, niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä, muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla järven rannalla oli hänen omansa; – niin, ai’oin sanoa, että se ennen oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.

Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella napit niin, ett’eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies, oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2 kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.

Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin, että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät enemmän Tikan harmonikasta.