”Vakka kantensa hakee.”

Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa, Tikan langalla ja paljolla muullakin.

AURINKOKUNINKAAN KRUUNU.

Kohoa, kotka sä, päivään päin,
Kun kunnon siipesi kantaa!
Kas, myrsky riehuvi rynnistäin,
Pilv’ etsii taivahan rantaa.
Vahv’ ollos, kuin hän, ja tarmokas,
Ja voita maailman matkallas
Vastukset, jotk’ elo antaa. Kas köyhä poikanen lehmiä
Hän metsän helmassa johtaa,
Hän kysyy koivuilta, männyiltä:
Miss’ oikein kunnian kohtaa?
Ja koivut, männyt ne kuiski vaan:
On kruunu aurinkokuninkaan,
Mi kirkkahimpana hohtaa. Ja poika näin: kuningasta mä
Sit’ olen palvelevainen
Kaks vuosikymmentä; sittenpä
Hält’ anon kruunua vainen,
Jos ei hän suo mitä pyytelen,
Mä häntä vastahan taistelen,
Saan suuren kunnian maineen. Ja poika tornihin kiipes jo,
Näk’ kylät, kaupungit silloin,
Tuoll’ liikkui viljava vainio,
Kuin tuuli hengitti milloin.
Hän pyrki auringon uljaan luo,
Mut halki taivahan kulki tuo
Ja laski pilvehen illoin. Nous vuoren korkean huipullen,
Siell’ lunta, talvea kyllä,
Ja kesän pilvi se kultainen
Virvoitti maan hymyilyllä.
Tult’ iski pauhaten ukkonen,
Täristi jalkoja poikasen,
Vaan aurinko pysyi yllä. Näin poika: aurinko kultainen,
On juoksu ylhäinen sulla,
Sä kuljet tietäsi rientäen,
En voi mä luoksesi tulla;
Sun tiesi käy yli taivahan,
Ah kuinka kruunusi saavutan?
Ei mitään keinoa mulla. Hohoi! Nyt soi yli kaiken maan!
Tuprahti tomu ja sauhu.
Vihollisjoukot ne ryntäs vaan
Ja kaikkiall’ oli kauhu.
Mut poika isänsä miekalla
Löi, hakkaa urohon innolla,
Ja voittoon päättyiki pauhu. Jo uupui poikanen verihin,
Mi äsken taistella tohti;
Ja auringon säde loistavin
Kimmelsi kuollutta kohti.
Ja päässä poikasen tosiaan
Jo kruunu aurinkokuninkaan
Nyt hellin kirkasna hohti. Se armas kruunu ol’ auringon,
Mi välkkyi päässä nyt tuolla.
Se maineen seppele verraton,
Sen vuoksi täytyvi kuolla.
Oi, poika, olkohon intos vaan
Taistella parhaaksi Suomen maan,
Sen puolest’ elää ja kuolla!

TAIVAAN LAPSET.

Hän, kirkas iltarusko;
On enkelpoikanen.
Punaisin perhosiivin
Hän lentää ladellen.
Illanpa hän
Levittää yli meren, maan,
Rauhoittaa myrskyn pauhun,
Saa vaivat vaipumaan. Ihana aamurusko
On enkeltyttönen.
Jo varhain hällä yllä
On hame punainen.
Päivänpä hän
Herättää työhön, toimehen,
Hivukset pilven sukii
Tuulessa läntisen. Molemmat taivaan lapset,
Suloiset, pienoiset,
Rakastaa toisiansa,
Vaikk’ ovat kaukaiset.
Huntunsa yö
Välille lapsukaisten luo,
Ja kirkkaat illan tähdet
Valonsa heille suo. Mut kun on kukkais-aika
Ja viherjä on maa,
Yö synkkä mereen silloin
Huntunsa pudottaa.
Lapsoset nuo
Rientävät silloin yhtehen,
Kaunonen enkelpoika
Ja sulo tyttönen.

CHARLES GORDON.

Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?

Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.

Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys. Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa, joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.