Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen kuin lintunen. – ”Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä.”

He menivät äidin luo. – ”Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin. Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen, aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin, että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa.”

Äiti vastasi: ”lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän suoda hänelle hiukan iloakin.”

”Senkö tähden sinä itket?” kysyi isä.

”En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä kirkossa.”

”Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?”

”Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta.”

Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.

”Lue minulle se 6:des luku!” sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen liikutetuksi.

Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: ”Älkää murhehtiko teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille annetaan...”