Vuonna 658. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän, punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin lepäämään, vastasivat he: ”Paratiisissa me saamme levätä!” Silloin tuo ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: ”Ainoastaan yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!” Kohta heittäysi koko joukko maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau’eta ja vanhentua, sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina aikojen loppuun asti.
Vuonna 558. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto, koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle sauvojansa sanoivat: ”herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät sauvat sisältävät.” Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän sanoi munkeille: ”Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt ostaa ahneilta Persialaisilta.” Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.
Vuonna 458. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett’ei siellä enää löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan, sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, – sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa kasvanut – syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa, jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen maanmiehellensä, Rikimer’ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa, asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta Rikimer’in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa Geiserik’in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt matkustamme? kysyivät Geiserik’in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja anasti koko Rikimer’in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä, milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi, ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi.
Vuonna 358. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta. Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja kristityn ja sanoi heille: ”mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin kaupungin temppelistä?” Juutalainen sanoi: ”Messias sen on jälleen rakentava.” Kristitty sanoi: ”Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett’ei siitä pidä jäämän kiviä kiven päälle.” ”No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi.” – Kun Juliaanus sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso, silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.
Vuonna 258. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä, tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon. Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille, kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille. Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra, hänen isänsä: ”etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä? Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen, jotas kaikkein enimmän rakastat.” Mutta Placidia vastasi: ”isäni, minä olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa, sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää Herraani, Kristusta.” Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen. Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti itkemään ja sanoi: ”en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi, että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala.” Sitten hän tuotti tyttärensä luokseen ja sanoi: ”lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä sinun että minun!” Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.
Vuonna 158. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan ja kuulin kaiken kansan ylt’ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa. Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: ”Miksikä ihmiset ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä. Ilmoittakaatte kansalle, ett’ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa, joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä hän on!”
Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen. Minä halpa hopearaha olin hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa. Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella Nero Claudius Cæsar, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero, sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. – Nero oli vaiti; tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole antanut myrkyttää velipuoltasi? – Silloin Nero rakennutti laivan, joka oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi, mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen, saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja säkit voideltiin pi’illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan. Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä, minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman! Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon, ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä. Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden. Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.
Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina – ijankaikkisesti. Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.