Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat ihastuivat niin, ett’eivät muistaneet vihastuakaan. ”Paha poika, paljon huolta olet meille saattanut,” sanoivat he, ”mutta olkoon se rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla karpaloilla.”
Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut koko Robinpojan saaren voileipään.
Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty. En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään. Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa, jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä kauniit kasvonsa pilviin. – Siinä palaa valtakuntani! ajatteli Valtteri.
Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui, eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville vetäessään, salainen huokaus:
Onnellinen Robinpoika.
Valtteri kuudennen kerran pulassa.
Valtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.
Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla. Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska hiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä järvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti. Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet. Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret pystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri suksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni. Silloin Valtteri isotteli. – ”Koettakaapas muut!” sanoi hän. Kiitos vain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää mäkeä.
Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta yksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä hyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat kuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut vastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy kädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä kohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän aikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.
No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä toisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt löysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä. Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin syödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia päivälliseksi.