”Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!” vaikeroi Valtteri.
Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen vyötäisillään tutisi. ”Vai semmoinenko se susi olikin?” sanoi hän. ”Sekö se oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin kimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme, uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen läheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit juoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit hänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin pakoon!”
Valtteri nousi ylös häpeissään. ”Huuti, Musti!” sanoi hän puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan. ”Koirahan se vain olikin. Olispahan ollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut...”
”Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat enemmän toimeen,” lohdutteli Joonas. ”Ethän sinä mikään pelkuri ole?”
”Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee vastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa.”
”Vai niin, joko taas!” nauroi Joonas. ”Valtteri parka, muista se, että ainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu rohkeuttaan.”
Valtteri kahdeksannen kerran pulassa.
Miten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.
Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen. Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia vastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja he olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he uutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä mökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän alussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he kaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja kahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.
Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa ja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken. Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty; hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina joku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa ja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi hymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan muillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät. Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he ukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.