Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja varis lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo rumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi lähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma syönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee! Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät. Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla. Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi Valtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja harmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien syötiksi.
Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi karkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että valehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään valehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.
Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki aivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä ryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta repineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata sutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä väristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.
Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta kuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta. Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne tulevat!
Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä Valtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti rummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä kohden.
Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa, mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä. Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin pohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen, kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja pistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi hän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.
Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja hänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään niin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin hyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja nuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!
Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi. – ”Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?” kysyi hän.
”Susi! Susi!” huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.
”Susiko?” sanoi Joonas. ”En minä mitään sutta näe.”