”Mutta sinulla ei ole rahoja vielä”, virkkoi Joonas.

”Eipä paljoa puutu”, vastasi Valtteri. ”Huomispäivänä menen torpparin luo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken pimeässä metsässä.”

”Ei minulla ole aikaa”, sanoi Joonas. ”Mene sinä yksin vain. Onnea matkalle!”

”Kiitos, kiitos”, vastasi Valtteri.

Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen; siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi, sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa vaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja kaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän täällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein, samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni sydän sykki. – Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.

”Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?” kysyi hän. ”En varmaan tiedä, osaanko sinne.” Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.

”Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia”, sanoi Maija. ”Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse.”

”Hyvä!” Valtteri odotti, ja katseli sill’aikaa valkeata, joka isoni isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle. Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.

”Hyvästi”, sanoi Maija.

”Hyvästi vain”, sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.